Tästä päivästä tuli jotenkin erilainen. Ei mitenkään järisyttävällä tavalla, mutta kuitenkin erilainen. Erilaisuus alkoi jo heti aamusta, kun kävelin bussipysäkiltä muutaman sadan metrin matkan koululle. Aurinko oli noussut jo vähän matkaa horisontin yläpuolelle ja oli täysin valoisaa. Kuuntelin tapani mukaan musiikkia kävellessäni ja kohdalle sattui Sigur Rósin Svo hljótt -kappale. Tästä yhdistelmästä tuli jotenkin luvattoman hyvä olo, joka kesti aika pitkään. Mielialani eivät yleensä riipu säästä, mutta yhdistettynä tuohon kappaleeseen aurinko tuntui kuitenkin vaikuttavan jotenkin. (Musiikin tiedän kyllä vaikuttavan.) Istuin sitten aurinkoisessa koulun aulassa ja minun teki koko ajan mieli nauraa.

Toinen tämän päivän jännä juttu oli, että minusta tuntui, siltä kuin olisin ollut tänään jotenkin paremmin hereillä kuin yleensä. Ei kuitenkaan mitenkään väsymykseen tai virkeyteen, vaan pikemminkin erilaisten asioiden huomaamiseen ja niiden ajattelemiseen liittyen. En nyt väitä, että muistaisin tämän päivän tapahtumat jotenkin paremmin kuin muut, tai että minulle olisi yhtäkkiä ilmestynyt jokin kyky huomata jotain, mitä muut eivät huomaa, mutta koko päivän tuntui, että pään sisällä raksuttaa jotakin ja keskittyminenkin piti kaikilla tunneilla. :D Nyt en varmaan ajattele mitään sen enempää kuin muutenkaan tähän aikaan illasta, mutta päivällä pyörittelin mielessäni yhtä ja toista, mistä en muista enää paljoakaan. Pari tällaista päivää lisää niin viimeiseen jaksotodistukseen läpsähtää sellaiset numerot että. :D

Kolmas tämän päivän jännä juttu oli tutor-koulutuksessa tehty mielikuvaharjoitus. Se oli ohjaavan opettajan sanojen mukaan "hyvin kevyt" ja "ei mennyt vielä niin syvälle", mutta mielenkiintoinen se oli silti. Tehtävänä oli kuvitella itsensä puistoon. Käyttää kaikkia aisteja ja näin tietää millainen puisto on. Ainoa valmiiksi sanottu asia oli, että puistoa rajaa niin korkea aita, ettei siitä näe yli. Vähän ajan päästä näitä puistoja sitten vertailtiin pienissä ryhmissä. Oli kiinnostavaa kuulla, millaisia puistoja muilla oli ja miten paljon ne poikkesivat omastani. Minun puistossani kasvoi paljon suuria kuusia, eikä juurikaan lehtipuita. Ne lehtipuut, joita siellä oli, olivat kaikki koivuja. Niissä ei myöskään ollut lehtiä, koska oli ilmeisesti syksy. Tuuli jonkin verran ja kirkkaan (ehkä aikaisen iltapäivän) auringon editse kulki suuria repaleisia pilviä. Seisoin ruskeasta sorasta tehdyllä kapealla polulla. Lähelläni oli penkki, joka näytti vähän tältä Tosin se oli vähän kuluneempi. Näin paikaltani aidan. Se oli korkea ja tiheä kuusiaita. Olin yksin ja tuulen ääntä lukuunottamatta oli hiljaista.

Harjoituksen seuraavassa osassa piti kuvitella jokin tapa, jolla aidasta pääsisi näkemään yli tai läpi. Aidan toiselle puolelle piti katsoa. Minun kuusiaidassani oli päänmentävä, epätasainen reikä maanpinnan tasalla, mutta vaikka kuinka ajattelin, ei aidan toisella puolella ollut mitään. Pelkkää tyhjää. Kokeilin kaikkea metsän, kalliojyrkänteen ja valtatien väliltä, mutta mikään ei sopinut. Varmaan jos siitä aidan reiästä olisi ryöminyt läpi, olisi itsekin haihtunut olemattomiin.

Vielä muutama kuva pääsiäiseltä, kun nyt sain kameran paristot ladattua ja kuvat siirrettyä konelle.